Matkani jääkiekkokuvaajaksi

Usein minulta on kysytty, miksi valitsin nimenomaan jääkiekon, no korjataan heti alkuun etten valokuvaa yksinomaan jääkiekkoa. Repertuaariin kuuluu niin perheiden kuin häiden sekä eläintekin kuvaaminen. Mutta takaisin aiheeseen, tehdään seuraavaksi pieni aikamatka.


Pikkusiskoni on ollut jäähallilla aina, ja kun sanon aina, niin todellakin tarkoitan sitä sanan täydessä merkityksessään. Taisi olla kolmen vanha kun kysyi Hakametsän ohi ajaessamme, mitä tuolla tapahtuu. Vastauksen kuultuaan ilmoitti vielä menevänsä sinne, ja niin menikin. Omalla kohdallani vuosi 2015 on ratkaisevassa asemassa kun mietitään nykypäivää. Tappara pelasi playoff- sarjaa Rauman Lukkoa vastaan ja siskoni pyysi minut avuksi hallille niin sanottuihin nakkihommiin. Peli vei mennessään. Muistan vieläkin kuinka uhosin, että lähden Ouluun mukaan katsomaan ratkaisevaa finaalia, no en mennyt, vaan puhuin puhelimessa pettyneen siskoni kanssa kun jälleen tuli hopeat kaulaan. Toisella korvalla kuuntelin ilvesfanien ilakointia.

Never forget.


Seuraavan kauden aikana tutustuin isoon joukkoon uusia ihmisiä, siltä vuodelta on monta mielettömän hienoa muistoa. Samalla tutustuin Tapparan silloiseen valokuvaajaan Kylmäniemen Mikaan. Mika varmaan huomasi, että olen helposti yllytettävissä ja elokuussa 2016 ehdotti, että lähtisin kokeilemaan jääkiekon valokuvaamista Tapparan a-nuorten reeneihin. Kyseisen kauden joukkueessa pelasi ensimmäistä kauttaan Lassi Vanhatalo, Toni Utunen ja Kristian Tanus. Aivan ensimmäisiä kuvia en valitettavasti (onneksi) löytänyt, mutta tämä otos taitaa olla ensimmäisestä ottelusta. Sanotaanko, että pitkä matka on tultu. Vesileimalle tahtoisin antaa erityismaininnan.



Kuitenkin ensimmäiset luistimen piirrot osaltani oli otettu ja olin löytänyt oman paikkani Hakametsässä. Se kausi kuvattiin a-nuoria ja itse asiassa tuolla kaudella olen kuvannut koko lyhyehkön urani ainoa naisten jääkiekko-ottelun. Joka tapauksessa, alusta alkaen jääkiekon kuvaamisessa on kiehtonut sen haastavuus. Nopea pelitempo, haastavat olosuhteen ja toisinaan kuvaajiakin päin lentävät kiekot. Ja ihmiset, voi jestas kuinka upeisiin persooniin olen saanut tutustua näiden vuosien aikana. Kuvaajista etenkin jo aiemmin mainittu Mika, Pylkön Mikko, Hämäläisen Arno ja Jääskeläisen Miikka ovat jossain määrin elämässäni edelleen vaikka kahdella on vaihtunut paikkakunta ja yksi lopettanut vallan.


Nyt päästään käsiksi kauteen 2017-18, joka on ollut omalla tavallaan käännekohta. Siskoni huomasi, muistaakseni Snapchatista, Jatkoaika.comin rekryilmoituksen. Päädyin lopulta laittamaan hakemuksen sisään. Kesti yllättävän kauan ennen kuin sain vastauksen ja pääsin mukaan Tampereen kuvaajien remmiin. Samalla se tarkoittti mahdollisuutta lähteä kuvaamaan liigaotteluita. Ensimmäinen kuvaamani liigaottelu oli muistaakseni Tappara-Jukurit. Sitä jännitystä en unohda, vaikka olin kaukalon laidalla kuvannut jo yhden kauden, tärisin astellessani seisomaan muiden kuvaajien väliin. Nyt ympärilläni oli alan ammattilaisia, enkä ole varmaan siihen astisessa elämässäni tuntenut itseäni yhtä pieneksi ja mitättömäksi kuin silloin. Ja siis korjataan, kukaan ei suinkaan lytännyt millään tasolla minua, mutta kaikki tuntui niin suurelta ja erilaiselta. Olin vain haaveillut, että joskus pääsisin kuvaamaan Tapparan kotiottelua ja siinä sitä oltiin. Näin jälkikäteen kun katsoo silloisia kuvia, huomaa kyllä, että eteenpäin oli jo menty, mutta kehitettävää riitti runsaasti.



Koitti kevät ja Tappara oli jälleen raivannut tiensä finaaliin ja taisteli Kanadan maljasta. 26.4.2018 sarja oli katkolla Kärpille ja Tapparan toinen valokuvaaja oli estynyt, joten pääsin kuvaamaan Tapparalle tuon ottelun. Aivan ensimmäinen kerta se ei ollut, mutta jännittävin siihen mennessä. Se oli maalin peli, Kärpät voitti 0-1 ja pääsivät nostamaan himoittua palkintoa. Muistan kyllä, että otin muutaman kuvan Kärppien mestaruushumusta, mutta ne ovat kadonneet bittiavaruuden syvyyksiin. Kuvattuja otteluita kauden aikana kertyi järjetön määrä, sanotaan, että 70-90 välissä taitaa olla todellinen luku.

Kesä kului ja koitti jälleen syksy sekä uusi kausi. Jatkoin Jatkoajan remmissä, mutta paikkasin Tapparan kuvaajia silloin kun he eivät paikan päälle ehtineet. Tuolla kaudella kuvasin enemmän kuin ikinä. Toisinaan tuntui, että voisi vaihtaa kotiosoitteeksi Keltinkatu 2. Mutta kyllä sen kuvien laadussakin huomasi, otin isoja askeleita valokuvaajana tuon kauden aikana. Samalla tuntuu erittäin kummalliselta ajatella, että tuon kauden mestarijoukkue HPK, on tavallaan hallitseva mestari, koska maailman laajuinen pandemia tuli ja muutti tulevaisuuden tapahtumia odotettua erilaisemmiksi.

Päästään jo lähemmäksi nykypäivää, kausi 2019-20 alkoi kannaltani positiivisissa merkeissä. Pääsin viimein kuvaamaan Tapparalle ja olin erittäin innoissani tästä mahdollisuudesta ja olen tänä päivänäkin. Se, että saan tehdä töitä Tapparan kaltaiselle organisaatiolle, on minulle valtava ylpeyden aihe eikä todellakaan itsestään selvyys.


Muistan kuinka toukokuun joukkueenjulkistus tapahtumassa Jukka Rautakorpi sanoi joukkueen olevan nopeampi kuin edellisellä kaudella, Mäntylän Tuukka totesi naureskellen, että pysyyköhän sitä enään reeneissä mukana. Ja kyllähän Turri pysyi. Kauden aikana oli monen moista tapahtumaa, rallia ja risteilyä. Kausi kului mukavasti maaliskuuhun asti, jolloin Suomen hallitus kielsi yleisötapahtumien järjestämisen Suomeenkin rantautuneen korona-viruksen vuoksi. Tappara oli koko Liigan ainut joukkue, joka pelasi täyden 60 ottelun runkosarjan, viimeisen KooKoo:ta vastaan tyhjässä Hakametsässä. Se oli aavemaista. Onneksi ei tiedetty vielä siinä kohtaa kuinka kauan tuo vitsaus pysyy seurassamme. Tänä päivänä yleisöttömässä Hakametsässä kuvaaminen on etuoikeus, koskaan kun ei voi tietää mitä tapahtuu tuon viruksen vuoksi. Mutta terveys edellä mennään!

Kuluva kausi on vielä kesken, mutta kukaan tuskin odotti näin poikkeavaa kautta. Kaikesta erikoisuudestaan huolimatta on tapahtunut erittäin mukaviakin asioita, esimerkiksi pääsin syksyllä kuvaamaan NHL-tähteä Alexander Barkovia. Tuota kuvauskeikkaa en unohda ikinä, vanhainkodissa hoitajat tulevat kuulemaan tuosta päivästä kyllästymiseen asti. Mutta puhutaan siitä lisää myöhemmin.


Tahtoisin lopuksi korostaa vielä harjoittelun merkitystä. Kuvaamaan oppii vain kuvaamalla, mikäli sisäinen urheilukuvaajasi heräsi, mene ihmeessä harjoittelemaan. Junioreiden treenit, höntsyporukoiden pelit, siinä muutama loistava tilaisuus harjoitella rauhassa, mutta muista ensin ottaa yhteyttä esimerkiksi joukkueenjohtajaan. Omasta innostuksestani lienee kertoo se, että kävin useana torstaina klo 7:00 kuvaamassa kavereiden aamujäitä. Jäiden jälkeen aamupala Leivon leipomossa, olivathan ne nyt mukavia aamuja!




Matka tähän päivään ei ole ollut tasaista, mutta kliseisesti, hetkeäkään en vaihtaisi. Eikä toivottavasti se matka valmis ole vielä vuosiin.


-Saana

0 kommenttia

Viimeisimmät päivitykset

Katso kaikki

Kiitos postituslistalle liittymisestä!